Siirry pääsisältöön

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi (2015)


Luen sarjakuvia nykyään hyvin satunnaisesti mutta aina jonkun sarjakuva-albumin luettuani muistan kuinka tehokas ja toimiva kerrontamuoto se onkaan. Olen lukenut Marjane Satrapin Persepolis-sarjan ja koska tätä ranskalaisen Riad Sattoufin niinikään omaelämäkerrallista sarjaa on monessa yhteydessä verrattu juuri Satrapiin, pistin sarjan ykkösosasta varauksen kirjastoon.

Sattouf on syntynyt Ranskassa mutta on sen lisäksi elänyt suuren osan lapsuuttaan Libyassa ja Syyriassa. Syyriasta kotoisin oleva isä halusi, että hänen pojastaan tulisi moderni ja hyvinkoulutettu "tulevaisuuden arabi" ja että poika kävisi koulua Syyriassa. Ranskassa kokemaansa rasismiin kyllästynyt isä saa työtarjouksia  mm. Oxfordista mutta isä päättää ottaa vastaan opettajan viran Tripolin yliopistosta ja perhe muuttaa Libyaan. Isä ihailee vahvoja johtajia, kuten juuri Libyan diktaattori Muammar  Kaddafia, joten odotukset ovat suuret.

Perillä ei kuitenkaan odota isän odottama sosialistinen ihannevaltio vaan köyhä ja arvaamaton yhteiskunta. Isä yrittää selittää asioita parhain päin mutta kun Kaddafi ilmottaa päättäneensä, että kaikkien pitää vaihtaa työpaikkaa keskenään, isäkin pelästyy. Opettajista tulisi maanviljelijöitä ja maanviljelijöistä opettajia. Isä päättää palata perheensä kanssa Ranskaan, jossa he asuvat jonkin aikaa Riadin ranskalaisten isovanhempien luona ennen kuin perhe muuttaa edelleen Syyriaan.

Tarinan kertoja on pieni Riad, joka on tarinan alkaessa vain parivuotias. Sattouf tuo kuvituksessa esille yksityiskohtia, joita tyypillisesti vain lapsi huomaa mutta tekstissä kuuluu enemmän aikuisen Sattoufin ääni, poliittisia tapahtumia ja historiaa selittävänä kertojana. Tarinasta nivoutuu jännittävä sekoitus, jossa pieni kuvassa vilahtava yksityiskohta nostaa esille aivan eri asioita kuin mitä "virallisessa" tarinassa kerrotaan.

Parhaiten tämä tekstin ja kuvan ristiriitaisuus tulee esille perheen ranskalaissyntyisen äidin kohdalla. Sattouf ei suoranaisesti kommentoi äitinsä asemaa perheessä mutta kuvien kautta esitetystä tarinasta paljastuu isän naista "heikompana astiana" pitävä asenne. Isä myös avoimesti kauhistuu jo ajatusta siitä, että tuleva toinen lapsi olisikin tyttö. Äiti jätetään kuitenkin aina sanattomaksi eikä hän kertaakaan protestoi isän mielipiteitä vastaan. Vain ilmeet paljastavat äidin ajatukset. Toisaalta Sattoufin tarina on ennen kaikkea kertomus pienen Riadin ja isän suhteesta. Poika ei kertaakaan kyseenalaista isäänsä vaikkakin ihmettelee suurin silmin kaikkea ympärillä näkemäänsä.

Minua järkytti erityisesti kohtaus, jossa perhe Syyriassa eläessään kävee sattumalta kolmen torilla hirtetyn miehen ohi. Isä peittää Riadin pään ämpärillä, jotta tämä ei näkisi hirtettyjä mutta poika kurkistaa kuitenkin ämpärin alta. Äiti ihmettelee miksi hirtettyjä ei ole viety pois, jolloin isä selittää näennäisen rauhallisena mutta huolestunein ilmein, että ihmisiä pitää pelästyttää jotta he pysyisivät rauhallisina ja tottelevaisina. Kertoja ei kommentoi tilannetta mitenkään vaan kohtaus esitetään yhtenä lapsuusmuistona muiden joukossa.

Pienen pojan näkökulmasta kerrottuna tarina on todella riipaiseva ja Sattouf onnistuu kuvillaan välittämään elävästi ja todentuntuisesti lapsen maailman. Kirjailijaa on kuitenkin kritisoitu siitä, että hän kuvaa arabeja hyvin stereotyyppisesti. Tähän kritiikkiin Sattouf on vastannut, että hän parodioi yhtälailla ranskalaista kulttuuria, mitä en tosin ainakaan tässä ensimmäisessä osassa niinkään huomannut. Toisaalta syyrialainen runoilija Adonis on todennut, että Sattouf "näyttää asiat sellaisina kuin ne ovat".

Tarina jatkuu vielä kahden osan verran vuoteen 1987, jolloin Sattouf on yhdeksänvuotias.

**
Riad Sattouf: Framtidens arab. En barndom i Mellanöstern (1978-1984)
Ruotsinkielinen käännös Björn Wahlberg
(L'arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient, 2014)
Cobolt 2015

Helmet-lukuhaaste: 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja
Kirja on saanut useita palkintoja, mm. Angoulêmen  sarjakuvafestivaalin jakaman Vuoden parhaan sarjakuva-albumin palkinnon.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj