Siirry pääsisältöön

Susan Faludi: In the Darkroom (2016)


"Now that I'm a lady, Bader fixes everything," she said. "Men have to help me. I don't lift a finger." My father gave me a pointed look. "It's one of the great advantages of being a woman," she said. "You write about disadvantages of being a woman, but I've only found advantages!"

Feministi-ikonin Susan Faludin isä ottaa yhteyttä tyttäreensä vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen ja kertoo olevansa nyt nainen, Stefánie Faludi. Faludi matkustaa tapaamaan isäänsä tämän kotikaupunkiin Budapestiin mielessään monta kysymystä, jotka ovat vaivanneet tytärtä lapsuudesta asti. Seuraavan 11 vuoden aikana tapaamisia tulee useita ja Faludi päättää kirjoittaa kirjan isästään. Tulos on ainutlaatuinen todistuskirja yhden ihmisen elämäntaipaleesta ja kameleonttimaisesta kyvystä muovata identiteettiään.

Kuka tahansa muu kuin Faludi olisi tyytynyt kuvaamaan kirjan alussa esiteltyä shokkiuutista ja niitä myllertäviä tunteita jotka syntyvät vanhan isän yllättävästä päätöksestä tehdä sukupuolenvaihdosleikkaus. Faludille juuri tämä muutos tuntuu kuitenkin olevan suhteellisen helppo hyväksyä. Isä on aina ollut arvoitus ja jätettyään perheensä isä ei ole pitänyt aktiivisesti yhteyttä tyttäreensä. Tytärtä hämmentää toki lapsuuden macho-isän näkeminen naisena mutta Susania ärsyttää ennen kaikkea isän alleviivaama naisellisuus ja "heikommaksi sukupuoleksi" heittäytyminen. Feministi Faludi ei voi käsittää mistä tämä isän uusi identiteetti kumpuaa.

Tämän kirjan myötä Faludi avaa meille historian aarrearkun, josta ammentamalla hän sitoo isänsä historian yhteen Unkarin historian, holokaustin ja transseksuaalisen liikkeen syntymisen kanssa. Kirjan lopussa lukija ei enää ihmettele 70+-miehen halua muuttaa sukupuoltaan vaan ymmärtää sen kaiken tapahtuneen jälkeen luonnolliseksi päätökseksi. Tosin Faludin tavoin olen samaa mieltä, että isä olisi päässyt helpommalla jos olisi uskaltautunut tarkastelemaan elämänhistoriaansa varhaisemmassa vaiheessa sillä sukupuolen vaihtamisessa saattoi sittenkin olla kyse lapsuuden traumojen aiheuttamien haavojen laastaroinnista.

En voi kuin ihailla Faludin kylmäpäisyyttä tämän kirjan aineiston käsittelyssä, tuloksena on nimittäin todellinen mestariteos. Faludi tuo toki esille omat lapsen tunteensa ja kertoo avoimesti ärtymyksen tunteensa. Mutta kokonaisuutena kirja on upea kunnianosoitus eräälle isälle, joka ei ehkä ollut maailman paras isä mutta, kuten niin usein, se "ainoa" isä. Kun ei muuta ole tarjolla niin tällä mennään.

Faludi yksinkertaisesti hyväksyy isänsä sellaisena kuin tämä on eikä hän kertaakaan esimerkiksi osoita halveksuntaa isänsä ulkomuotoa kohtaan (lukuunottamatta hämmentyneitä huomioita isän asustevalinnoista ja tyylivirheistä). Kirjan lopussa Faludi tuntuu myös antavan isälleen anteeksi kaiken menneen saatuaan koottua yhteen valtavan palapelin, joka koostuu vähintään kolmen identiteetin osasista. Isä syntyi Unkarissa juutalaisena Istvan Friedmanina, eli perheenisänä ja valokuvaajana Steven Faludina USA:ssa ja vihdoin viimeiset vuotensa lapsuuden kotikaupungissaan Stefánie Faludina.

Tämä on todella yksi ravisuttavimpia kirjoja, joita olen elämäni aikana lukenut. Kuinka usein luokittelemmekaan ihmisiä jonkin näkyvän piirteen tai ominaisuuden perusteella hyvinkin kapeaan lokeroon ymmärtämättä, että näemme ihmisestä vain pinnan. Useimmiten emme tietenkään pysty tekemään sen laajempia analyysejä mutta jospa edes älyäisimme olla tuomitsematta muita. Elää ja antaa toisten elää, se lienee Faludin kirjan perimmäinen sanoma.

**
Susan Faludi: In the Darkroom
Metropolitan Book 2016

Kirjastokappale

Helmet-lukuhaaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Kommentit

  1. Todellisuus on usein paljon fiktiota yllättävämpää.
    Onko tässä kirjassa valokuvia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos joku olisi kirjoittanut tämän tarinan romaanina niin olisin tyrmännyt epäuskottavaksi juoneksi 😂 Kuvia ei ollut mutta googlaten löysin pari kuvaa Faludista isänsä kanssa - charmikas vanha rouva! / Mari

      Poista

Lähetä kommentti

Ilahduta Mrs Karlssonia kommentillasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj