sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju (2017)


Onko tämä nyt onnistuneen loman merkki kun lomakirjapinosta häviää opuksia kirja per päivä? Olen tosin onnistunut keräämään kasaan helposti ja nopeasti luettavia kirjoja, kuten nyt tämän Eve Hietamiehen Hammaskeijun. Hietamies on kirjoittanut runsaat 400 sivua aika kevyellä otteella ja paljon olisi ollut tiivistettävää mutta toisaalta, kirjan höpöttelevä tyyli tekee siitä täydellisen lomakirjan. En usein lue ns. viihdekirjoja koska ne ovat niin ennalta-arvattavissa ilman mitään yllätyksiä mutta oma ehdoton paikkansa niillekin löytyy tässä kirjojen universumissa.

Hietamiehen kirjasarjan kolmannessa osassa yksinhuoltaja Antti Pasanen on saanut pidettyä poikansa Paavon hengissä peräti ekaluokkalaiseksi asti vaikka Paavo onkin harvinaisen onnettomuusaltis seitsenvuotias. Koulun aloitus on tuskaa ja Antin on vaikea saada työaikansa sovitettua koulun ja iltapäiväkerhon aikoihin. Lisäksi Antti yksinhuoltajaisänä potee - mielestäni aivan turhaan - alemmuuskompleksia mutta tähänhän kirjan huumori olennaisilta osin juuri perustuu:

Luokassa lapset piirsivät kuvia perheistään, Paavon kanssa oltiin kuvassa kaksistaan jonkunlaiset konekiväärit käsissä. Irja silmäili hetken Paavon tekemää piirustusta ja jatkoi sitten seuraavan pulpetin luo. Teki mieli rynnätä perään selittämään, että kyllä, Paavo Antero Pasanen asui kaksistaan isänsä kanssa, mutta ei, meillä ei käytetty konekiväärejä.

Hietamies nostaa esille paljon hienoja teemoja vaikkakin ne harmittavasti väljehtyvät kaiken huulenheiton ja slapstick-komiikan sekamelskassa. Kirjan ehkä kantavin ajatus on vanhan afrikkalaisen sananparren toteamus, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä. Ja Pasasilta löytyykin ympäriltä kadehdittavan laaja turvaverkko, vaikka Antti ei sitä kehtaakaan käyttää niin paljon kuin pitäisi. Mutta kun uupumus iskee ja kaikki muuttuu harmaaksi, kylä rientää apuun eikä maailma kaadukaan. Tässä kohtaa muuten iski naislukijaan pieni epäilyksen piikki - entä jos kirjan yksinhuoltaja olisikin ollut nainen, kuinka paljon ymmärrystä olisi ympäristöltä hertynyt? Olisiko lapsi vain suoraan sijoitettu sijaisperheeseen ja äidin annettu maatua rauhassa sänkynsä pohjalle? No, tämä kertoo ehkä enemmän minun kyynisestä luonteenlaadustani kuin Eve Hietamiehestä kirjailijana...

Kylläpä muuten moneen kertaan siunasin tämän ruotsalaissysteemin Paavon kohelluksia seuratessani. Täällä iltapäiväkerho on lakisääteinen ja meillä on jopa niin hyvä tilanne, että lapsen koulu on vanhan päiväkodin yhteydessä. Meillä ei siis ollut mitään ongelmia kun lapsi aloitti koulun viime syksynä ja yksinäiset iltapäivät tulevat ajankohtaisiksi itse asiassa vasta neljänneltä luokalta. Tämä systeemi olisi kyllä hyvä ottaa Suomessakin käyttöön ja vahvasti epäilen, että juuri tätä keskustelua Eve Hietamies haluaa kirjallaan herättää. 

Kohta tokaluokkalaisen vanhempaa kirjassa naurattivat monet tilanteet juuri tuttuudellaan. Huumori oli paikoin tosin liiaksi pitkitettyä ja monet tilanteet kuin sketsejä Putous-sarjasta  (joka myös mainitaan kirjassa pariinkiin otteeseen). Vähempikin huumori olisi riittänyt ja sen sijaan olisi voinut kehitellä hiukan pidemmälle esimerkiksi Antin äiti-ystävien henkilöhahmoja. Monesti tuli mieleen, että nämä henkilöt sopisivatkin hyvin valkokankaalle. Ai niin, mainitsinko jo, että Antista ja Paavosta kertova elokuva tulee syksyllä ensi-iltaan...

**
Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017

Lainattu kirjastosta

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu (2017)


Heinäkuu oli tuonut mukanaan täydellisen kesäsään. Kaupungissa oli liian kuuma, mutta täällä meren äärellä oli aina viileyttä, joka tarjosi vilvoitusta myös todella helteisinä iltapäivinä. Nyt meri lämpeni nopeasti, ja Antonkin uskaltautui uimaan, usein Leon ja Alicen kanssa, jotka tekivät pitkiä kävelyretkiään lähitienoolla tai istuivat kalliolla kuunnellen musiikkia.

Tässäpä mainio kesäkirja! Ilokseni löysin Philip Teirin uusimman kotikirjaston suomenkielisten kirjojen hyllystä ilman jonottamista. Aloitin kirjan toissailtana ja eilen iltapäivällä se oli luettu. Ja tämä samalla kun tein puutarhahommia koko päivän. Kirja on siis todistetusti nopealukuinen mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi heppoinen kirja. Päinvastoin!

En halua paljastaa liikaa kirjan tapahtumista, sillä kirjan suuruus on paljolti juuri sen rakenteessa, joka kerros kerrokselta paljastaa pinnan alla kyteviä kysymyksiä. Pidän todella paljon Teirin tyylistä,  sillä se antaa tilaa myös lukijan mielikuvitukselle. Teir on mestarillinen tunnelman kuvaaja ja onnistuin pujahtamaan täysin kirjassa kuvattuun pitkään kesään.

Kirjan alussa on aviopari Erik ja Julia ja heidän kaksi lastaan, jotka lähtevät viettämään kesää Julian lapsuuden mökille. Erik on saanut potkut juuri ennen lomalle lähtöään mutta ei saa sitä kerrotuksi vaimolleen. Julia painiskelee uuden romaaninsa kanssa ja 13-vuotias tytär Alice taas puolestaan kipuilee teini-ikäänsä. Perheen 10-vuotias poika Anton on siinä ihanassa iässä, jolloin voi vielä suojautua lapsen viattoman katseen taakse kaikelta aikuismaailman sähläykseltä. Antonin rooli tässä tarinassa onkin olla juuri se tasapainottava punnus.

Tarinan edetessä kirjailija tuo mukaan joukon mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Perillä Maitolahdessa perhe tapaa naapuriin majoittuneen, suuren luontokatastrofin jälkeiseen elämään valmistautuvan joukon. Toisessa naapuritalossa asustaa salaperäinen yksinäinen nainen. Perheen kesään saapuvat myös Erikin ongelmaveli Anders ja Julian ongelmavanhemmat. Koko tarinan suolaa Alicen ja hippiperheen pojan Leon teinirakkaus.

Kirjassa on paljon teemoja, päällimmäisinä niistä ilmaston lämpeneminen. Tällaiselle pahasta ilmastoangstista kärsivälle kirja oli kuitenkin yllättävän leppoisa lukukokemus sillä aihetta on käsitelty suhteellisen hellävaroen. Kirjailija onkin pistänyt enemmän ruutia kaikkeen siihen ihmissuhdesählinkiin, joka pyörii kirjan henkilöiden ympärillä. Ja sitä sählinkiä riittää! Tosin Teir tarjoaa kaiken tämän hienovaraisesti eikä sorru kertaakaan mihinkään yliampuviin koukeroihin.

Olin muuten alunperin ajatellut lukevani tämän alkukielellä ruotsiksi mutta luin siis suomeksi koska se sattui eteeni ensin. Mutta vaikka suomennoksissa usein aavistaa taustalla piilevän alkuperäiskielen niin tässä kieli soljui niin sujuvasti, etten kertaakaan ajatellut lukevani käännöstä. Erityismaininta siis suomentajalle Jaana Nikulalle onnistuneesta käännöksestä!

**
Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
(Så här upphör världen)
Käännös suomeksi: Jaana Nikula
Otava 2017

Helmet-lukuhaaste: 6. Kirjassa on monta kertojaa


torstai 13. heinäkuuta 2017

Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: President Trump och vredens Amerika


O tempora, o mores... Puoli vuotta olen nyt pyöritellyt päätäni tätä Trump-sirkusta seuratessani. Omassa kuplassani on ollut todella vaikea ymmärtää miten kummassa amerikkalaiset ovat voineet äänestää tämän miehen presidentikseen. Ja miksi suurin osa republikaanisesta puolueesta yhä edelleen seisoo kaikkien valheiden ja panettelujen takana. Ja mihin pahan kierteeseen media on joutunut raportoidessaan pilkuntarkasti jokaisesta Trumpin päästämästä twiitistä sen sijaan, että resursseja käytettäisiin tärkeistä asioista kertomiseen. No, olen nyt vihdoin ymmärtänyt etten ole tiennyt jenkkipolitiikasta yhtään mitään! Tämä kirja olisi nimittäin kannattanut lukea jo puoli vuotta sitten niin en ehkä olisi ollut niin järkytyksestä lamaantunut kuin olin tammikuussa Trump-shown alettua pyörimään.

Saarikoskien Trump-kirja on tiivis johdatus ei pelkästään Trumpin aikakauteen vaan myös koko poliittiseen järjestelmään, joka eroaa olennaisesti eurooppalaisesta järjestelmästä. Olen tietysti uutisia lukenut ja seurannut USA:n vaalikampanjaa ajoittain hyvinkin tiiviisti mutta joskus on hyvä saada perusteet esiteltyä yhdessä paketissa niin kuin tässä Saarikosket ovat tehneet.

Lyhyesti analysoituna: Trump osui ajankohtaan, jossa oli vahva tilaus muutokselle. Mille tahansa muutokselle. Vastakkain oli lopulta kaksi ehdokasta, joita kummankin vastapuoli inhosi yhtä intohimoisesti. Lisäksi Trumpilla oli takanaan jo valmiiksi luotu julkisuuskuva ja kaikki tiesivät jo ennestään, että hän lyö vyön alle aina kun siihen on mahdollisuus. Äänestäjät tiesivät myös, että Trumpille raja toden ja valheen välillä on hyvin liukuva joten se ei tullut yllätyksenä. Itse asiassa Trump on keksinyt varsin kätevän strategian: hänellä on monesta asiasta kaksi täysin vastakkaista mielipidettä, joita hän tyynen rauhallisesti viljelee tilanteen mukaan.

Hyvä esimerkki tästä on Trumpin suhde Hillary Clintoniin. Clintonit ovat olleet Trumpin perheystäviä jo kauan. Vaalikampanjan aikana Trump ei kuitenkaan säästellyt sanojaan heittäessään lokaa Clintonin ylle. Heti vaalituloksen selvittyä Trump kuitenkin yllättäen ylisti Clintonia, tosin vain hetkellisesti sillä tilanteen sitä vaatiessa Trump on jaksanut taas muistuttaa Hillaryn "vehkeilyistä".

Saarikoskien kirjassa ei ole sinänsä mitään uutta tietoa. Kaikki kirjassa esitetty on lainauksia muusta mediasta, artikkeleista ja haastatteluista. Lisäksi kirjassa on Saarikoskien omia silminnäkijäraportteja vaalitapahtumista sekä joitakin haastatteluja äänestäjien kanssa. Kirjan ansio on siinä, että kaikki tämä trumpologia on pistetty tiiviiseen ja yleistajuiseen muotoon. Lisäksi on monessa kohdin katsottu historiaa kauemmaksikin menneisyyteen mikä herättää useita ahaa-elämyksiä. Enpä tiennyt sitäkään, että Abraham Lincoln oli juuri republikaanien presidenttiehdokas ja puolueen ensimmäinen presidentti. On myös hyvä huomioida, että republikaaninen puolue ei ole mikään yhtenäinen puolue vaan sisältää useita, joskus toisistaan hyvinkin kaukana olevia, ryhmittymiä. Sama pätee tietysti myös demokraattiseen puolueeseen.

Lopussa Saarikosket spekuloivat mitä tapahtuisi jos Trumpista todella tulisi presidentti. Kirjahan syntyi lopulta varsin nopeasti kun kirjoittajat tajusivat, että Trump ei ole enää mikään vitsi ja kirjan haluttiin ilmestyvän ennen varsinaista vaalia. Kirjoittajat ovat listanneet Trumpin vaalilupauksia, jotka olivatkin ajankohtaisia heti Trumpin astuttua valtaan. Mutta näin puoli vuotta myöhemmin ollaan jo aivan uudessa tilanteessa, josta Saarikosket eivät osanneet sanoa vielä mitään. Suuri kysymys tällä hetkellä on nyt se sotkeutuiko Venäjä USA:n vaaleihin ja vieläpä mahdollisesti yhteistyössä nyt istuvan presidentin kanssa. Trump-show jatkuu...

**
Laura Saarikoski & Saska Saarikoski: President Trump och vredens Amerika
Käännös ruotsiksi: Fredrik Lång & Joel Backström
Förlaget 2016

Helmet-lukuhaaste: 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Lukumaraton - Hyllynlämmittäjät


Ehdin juuri kotiin sopivasti ensimmäiseltä kesäreissulta mutta harmi vain, että tuliaisina tuli myös ärsyttävä kesäflunssa. Niinpä maratonin suunniteltu aloitus perjantai-iltana viivästyi kun ensimmäinen yritys päättyi nukahtamiseen kirja kädessä. Tällä kertaa olin valinnut omasta hyllystä pinon "hyllynlämmittäjiä", lähinnä lyhyempiä tekstejä joita voisi lukea helposti perhe-elämän lomassa.

Lauantai 09.04
Ensimmäinen maraton-etappi oli 40 sivua Julia Voznesenskajan Naisten Decameronesta. Tätä kirjaa luimme opiskelukaverieni kanssa 80-luvun lopulla ja se on siitä asti seurannut mukana kaikissa muutoissani. Nyt alkuun päästyäni totesin,  että tämä on nyt luettava tänä kesänä vihdoin uudestaan. Hauska neukkunostalgialla maustettu kirja ajalta, jolloin Pietari oli vielä Leningrad.

Ennen seuraavaa kirjaa muistin, että uusimmasta Harry Hole-dekkarista on loppukohtaus lukematta ja kirja pitää palauttaa tänään kirjastoon. Viimeiset 25 sivua tarjoaa vielä pari yllätystä, Jo Nesbø osaa pitää jännityksen yllä viimeisille riveille asti.

Lauantai 12.34
Aamupalan jälkeen heittäydyin takapihan lepotuoliin ja Tsehovin 1800-luvun maailmaan. Voiko täydellisempää kesälukemista ollakaan kuin nämä paikassa viipyilevät tuokiokuvat ja usein humoristiset ihmisluonteen kuvailut. Tyyli on lempeä ja rauhallinen, parasta stressinpoistolääkettä lomailijalle. Lukumaraton edistyy 100 sivua.

Lauantai 14.27
Kjell Westön kolumnikokoelma Halkeamia oli tarkoitettu vain maistiaisiksi mutta innostuin niin, että kirja vetelee jo puolta väliä. Ulkosuomalaisena koen vahvaa nostalgiaa lukiessani Westön kirjoituksia Suomesta, Helsingistä ja Itämerestä. Hassua muuten, että 17 Tukholman-vuoden jälkeen koen Helsingin edelleen kotikaupungikseni.

Lauantai 20.20
Westö luettu, 361 sivua. Tätä oli mukava lukea, Westö on muutaman vuoden minua vanhempi mutta kulttuurisesti olemme oikeastaan samaa sukupolvea. Kolumneissa on paljon minua kiinnostavia aiheita ja pidin varsinkin musiikkia käsittelevistä teksteistä. Ja jotain aseista riisuvaa on Westön "puolustuspuheessa" kaksikielisestä näkökulmasta. Vaikka ruotsi on hänelle ensimmäinen kieli, on myös suomi tärkeä kieli ja Westö on kirjoittanut paljon tällä toisellakin kielellään. Rivien välistä voi lukea toivomuksen, että näitä yhtä lailla molempiin kieliin suhtautuvia löytyisi myös täältä suomenkielisten leiristä. Westö viittaa suoraan perussuomalaisten ahdasmieliseen kielipolitiikkaan mutta samalla hän haluaa muistuttaa, että nuivaa suhtautumista toiseen kotimaiseen on toki ilmennyt myös aiemmin. Aika kultaa usein muistot...

Lauantai 23.00
Vaikka maratonini alkoi perjantaina kirja kädessä nukahtamiseen, päätän sen sääntöjen mukaisesti 24 tuntia myöhemmin. Luin vielä lopuksi Naisten Decameronesta 26 sivua, tämä mainio kirja pääsee nyt 30 vuoden jälkeen uudestaan luettavaksi ja siirtyy oitis lomakirjapinon päällimmäiseksi.
**
Tämän kertaisen maratonini tulos on 552 sivua eli "paransin" parilla sadalla sivulla edellistä tulostani. Lämmin kiitos Kirjan jos toisenkin -blogin Jane heinäkuun lukumaratonin emännöinnistä!

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti (2011)


Loma on nyt polkaistu käyntiin! Lomakirjapinollakin alkaa olla jo sen verran korkeutta, että ei tarvitse pelätä lukemisten loppua. Harmi vain, että en ehtinyt vielä saada käsiini Anna-Leena Härkösen uusinta, täällä Ruotsissa kun suomalaisuutuuksien saapuminen kirjastoon kestää. Lohdutukseksi löysin tämän muutaman vuoden takaisen jonka tosin luin jo tuoreeltaan mutta härkösiä nyt lukee aina ilolla uudestaan.

Onnen tunti kertoo Tuulasta, joka elää uusioperhe-elämää poikansa Roopen ja uuden miehensä Harrin kanssa. Tuula kantaa mukanaan omia lapsuudenaikaisia traumojaan ja suhde alkoholistiäitiin on vaikea. Ongelmia aiheuttaa myös ex-mies, joka asuu ulkomailla eikä ehdi tavata poikaansa kuin harvoin. Lisäksi Tuulaa ahdistaa ajatus siitä, ettei pysty aiemmin tehdyn kohdunpoiston takia saamaan lasta yhdessä Harrin kanssa. Oma "vauvakin" on jo kymmenvuotias ja selvästi vähemmän riippuvainen äidistään mikä myös tuottaa surua Tuulalle. Kun Tuula sitten näkee ilmoituksen, jossa etsitään sijaisperheitä lähtee ajatus kytemään...

Tässä tarinassa ei kaunistella eikä romantisoida. Tuula syynätään tarkkaan sekä sossun että kirjailijan silmin ja kaikki vaaleanpunaiset unelmat murenevat viimeistään siinä vaiheessa kun kotiin saapuvat sisarukset Luke ja Venni, 8 ja 5. Vennin kanssa Tuula voi leikkiä kaipaamiaan prinsessaleikkejä mutta liikaa elämää jo nähnyt Luke saa Tuulan miettimään oliko idea sittenkään hyvä. Mutta jotain lähtee Tuulan mielessä liikkeelle ja lopulta hän pystyy käsittelemään myös omia lapsuuskokemuksiaan ja tulemaan siksi aikuiseksi, jolta löytyy ymmärrystä niin muita kuin itseään kohtaan.

  Makaan vielä hetken hereillä ja katselen sälekaihdinten raoista tihkuvaa valkeaa yötä. Teen tästä päivästä yhteenvedon. Mitä tänään osasin? Osasin jutella Luken kanssa. Osasin ilahduttaa Venniä uudella mekolla ja antaa hänelle turvaa juuri äsken.

  Mitä en osannut? En osannut olla asiallinen Ninnan kanssa. Enkä jaksanut jutella Roopen kanssa Lukesta ja vyöllä hakkaamisesta. Ja fluoritabletit; ne unohtuivat.

Härkönen kirjoittaa tässäkin romaanissa dialogia, joka on tutusti hauskaa ja nokkelaa. Raja romaanitekstin ja tv-käsikirjoituksen välillä on paikoin häilyvä ja jossain vaiheessa alan nähdä kirjan henkilötkin tuttuina näyttelijöinä. Tuulan äiti on ilmiselvä Rea Mauranen ja Harria voi esittää vain Veeti Kallio! Lisäksi Härkönen on ladannut tarinan täyteen herkullisia sivuhenkilörooleja hieroja-Virvestä sossu-Sariin. Tekstihän suorastaan kirkuu päästä filmattavaksi!

Härkönen sitoo taitavasti yhteen kepeän tekstin ja kipeän aiheen, kumpikaan ei saa yliotetta. Lopun hollywoodimainen ratkaisu tosin vie hiukan pohjaa tarinan uskottavuudelta. Mutta toisaalta, onnelliset loput voivat olla myös mahdollisia - ainakin hetken?

**
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Otava 2011
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 25. Kirja, jossa kukaan ei kuole

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Sara Paborn: Blybröllop (2017)


Nappaan usein kirjavinkkejä aamulehteni Dagens Nyheterin kulttuurisivuilta ja sieltä on tämäkin kirja. Alkuasetelma oli sellainen, että pystyin heti samastumaan kirjoja harrastavan vaimon ja hifi-hullun miehen avioliittokuvaukseen. Jos joku pitää koomisena kirjassa esiintyvää kohtaa, jossa mies hakkaa lattiaan naulaa merkkaamaan optimaalista kaiuttimen paikkaa niin voin kertoa, että hullumpiakin viritelmiä olen joutunut torppaamaan omassa huushollissani. Siihen ne yhtäläisyydet sitten päättyivätkin - vaikka kirjaa kuvaillaan takakansitekstissä "tummin sävyin väritetyksi komiikaksi" niin paino on kuitenkin tragiikan puolella.

Irene ja Horst ovat siis aviopari. Irene on kirjastovirkailija, jonka intohimoiset harrastuksen kohteet ovat kirjat ja puutarha. Horstilla on tasan yksi intohimo - musiikin kuuntelu. Hyvin pian lukija ymmärtää, että talossa mennään Horstin ehdoilla. Irene on saanut kantaa vinttiin sisustamansa lukunurkkauksen kellariin kun Horst tarvitsee hifi-huoneen. Ja Irenen kauan haaveilema uusi kasvihuone jää unelmaksi kun Horst päättää käyttää siihen säästetyt rahat uuteen ruohonleikkuriin. Ei siis ihme, että Irene lopulta tekee päätöksen päästä eroon miehestään. Avioero? Ei toki, Irene päättää myrkyttää miehensä.

No se huumori sitten? Koska olen asunut Ruotsissa jo 17 vuotta niin haistan ruotsalaishuumorin kaukaa ja osaan sen yleensä kiertää mutta tämä kirja pääsi yllättämään koska en tullut lukeneeksi takakantta ennen kirjan lainaamista. Ruotsalaishuumorissa ei ole mitään vikaa, sitä haluan korostaa, mutta se on hyvin kulttuurisidonnaista (kuten tietysti suomalaishuumorikin). Tässä kirjassa perusongelma juuri huumorin suhteen on se, että ruotsalaislukijalle ajatus siitä, että vaimo myrkyttäisi miehensä ja kuvaisi sen vielä niin lakonisesti kuin Irene tässä kirjassa, on täysin utopistinen asetelma. Suomalaislukija näkee tämän lähinnä traagisena sillä tämähän on täysin mahdollista!

Luulin muuten kirjan keskivaiheilla että nyt tarina siirtyy komiikan puolelle sillä Horst alkoi muuttua säyseämmäksi ja kertoi jopa rakastavansa vaimoaan. Ajattelin, että Irene päättääkin peruuttaa myrkytysoperaation ja siitähän vasta hauska tilanne syntyisikin. Mutta ei, operaatio viedään loppuun asti. Lopussa Irene saa oman talon kaikkine lukunurkkineen ja puutarhoineen. Minua vain jää vaivaamaan ajatus Horstista, joka olisi voinut myös jatkaa elämäänsä tahollaan.

Kirjan aihe on sinänsä erittäin herkullinen ja erityisesti perheen dynamiikan kuvauksesta olisi saatu aikaan vaikka mitä jos kirjailija olisi malttanut jättää tämän myrkytysteeman sivuun. Ainoa ajatus, mikä minulle jäi mieleen tästä kirjasta voisi olla se, että älkää nyt hyvät naiset menkö myrkyttämään rasittavia aviomiehiänne kun avioerokin on keksitty. Siinä pääsee paljon vähemmällä vaivalla!

   Gift. På svenska har det ordet två mycket olika betydelser. Finns det något annat språk där ordet äktenskap ät det samma som för ett hälsovådligt och dödligt ämne? Jag undrar hur det kommer sig? Gift, det är ett vackert ord. Det tycker jag fortfarande. Ett ord som kan höra hemma i en folkvisa med tistlar och olvon och dimhöljda hagar. Gift och förgifta. Två versioner av samma ord.
  För gifta.

**
Sara Paborn: Blybröllop
Brombergs 2017

Helmet-lukuhaaste15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Claes Andersson: Oton elämä / Hiljaiseloa Meilahdessa


"Otto halusi tehdä elämästään yhteenvedon, inventaarion siitä mitä oli ollut. Paras tehdä se niin kauan kuin vielä tietää kuka on, muistaa elämänkumppaninsa, lasten ja lastenlasten nimet, pystyy ostamaan punaviiniä ja käymään vessassa ja täyttämään veikkauskupongin ilman kotihoidon apua, Otto järkeili."

Claes Anderssonin kaksi kirjaa Otosta on inventaario, jos ei peräti Anderssonin itsensä, niin ainakin erään samanikäisen miehen elämästä. Ollaan siinä vaiheessa elämää jolloin kuolema häämöttää jo kynnyksellä. Andersson mainitsee pariinkiin otteeseen ihailevasti ruotsalaisdramaatikon Lars Norénin päiväkirjat ja jotain samaa näissä merkinnöissä on. Andersson kuvaa Oton elämää hyppien hajanaisista pohdinnoista takautumiin Oton elämästä ja maailmanpoliittisiin huomioihin. Ihmiset kulkevat tarinan läpi kuin helmet helminauhassa mutta muutama heistä saa enemmän tilaa kuten ensimmäisen kirjan naapuriterapeutti Tuula ja toisen osan lapsuudenystävä Gabriel.

Tekstin sävy on käsin kosketeltavan apea - elämä on loppuvaiheessaan ja on tilinpäätöksen aika. Kirjojen välillä on kuitenkin suuri ero sillä ensimmäisessä kirjassa Otto on enemmän kiinni nykyajassa ja haaveilee romanssista Tuulan kanssa kun taas toisessa kirjassa Otto on syvällä menneisyydessä ja tarinan kulku on välillä täysin pysähdyksissä. Lopussa tapahtuu kuitenkin jotain yllättävää, Otto käy nukutettuna ollessaan kuoleman portilla katsomassa miltä toisella puolella näyttää ja kokee sanoinkuvaamattoman rauhan. Herättyään nukutuksesta hän tuntee elämän ilon palaavan ja tarina päättyy työhuoneeseen, jossa Otto suunnittelee uuden työtuolin hankkimista.

Claes Andersson on minulle tuttu henkilö ja arvostan suuresti hänen humaania ihmiskäsitystään jota hän toi voimakkaasti esille toimiessaan poliitikkona. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta kun luin hänen tekstejään. Olen samalla kertaa sekä liikuttunut että hämmentynyt. Vanhuus ei ole suinkaan niin auvoista ja herttaista kuin eläkevakuutusten mainoksissa annetaan ymmärtää ja Andersson ei sievistele kuvatessaan Oton fyysisia vaivoja. Juuri fyysisen kunnon rapautuminen tuntuu olevan se eniten Anderssonia järkyttänyt vanhuuden "sivuoire".

Kirjojen ilmestymisen välillä on muutama vuosi ja selvästikikin idea toisesta osasta on syntynyt vasta myöhemmin. Niinpä kirjaparia on vaikea arvioida kokonaisuutena sillä teksteissä on paljon epätasaisuutta ja päällekkäisyyttäkin. Ja varsinkin toisesta osasta löytyy myös paljon tyhjäkäyntiä mikä hidastaa lukemista. Mutta jos malttaa olla ärsyyntymättä sekavasta rakenteesta saa ajatuksia herättävän lukukokemuksen. Tällaiselle keski-ikäiselle kirjat toimivat kurkistusaukkona edessä häämöttävään vanhuuteen. Näkymä ei ole aivan lohduton mutta ehkä kuitenkin hyvä varautua pahimpaan?

"Vuosien ja vaivojen lisääntyessä hän oli vähemmän lihaa ja enemmän henkeä. Tuohan kuulostaa hienolta, Otto ajatteli. Mutta tietysti se on valhetta ja niiden kaikkien riesojen ja vaivojen kaunistelua, joita vanheneminen tuo tullessaan. Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itse asiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!"

**
Claes Andersson: Oton elämä. Aikalaisromaani
Suomennos: Liisa Ryömä
WSOY 2011

Claes Andersson: Stilla dagar i Mejlans
Förlaget 2016

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 39. Ikääntymisestä kertova kirja

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Lukumaraton - Yrsa Sigurdardottir: Kolmas merkki


Perjantai klo 23.08
Lukumaraton goes dekkariviikko ja koska huomenna varsinaisena maratonpäivänä vietetään Islannin kansallispäivää niin valitsin luku-urakakseni islantilaisen Yrsa Sigurdadottirin dekkarisarjan ensimmäisen osan. En siis ole haalinut mitään kirjakasoja tälle ensimmäiselle lukumaratonilleni vaan tarkoitus on ehtiä lukea nämä 380 sivua ennen lauantai-iltaa klo 23.08.

34 minuuttia myöhemmin...
Ei auta, uni vie voiton. Mutta murha on saatu tehtyä ja kirjan sankaritar, asianajaja Thóra on siirtynyt ohjaksiin. Thóra on rahavaikeuksista kärsivä kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, joka saa murhatun perheeltä rahakkaan tarjouksen josta ei voi kieltäytyä. Perhe ei nimittäin usko, että poliisin pidättämä mies on oikea syyllinen. Paikalle saapuu myös saksalaisperheen asiainhoitaja Matthew.  Ja arvaanko oikein, että ilmassa on jo aavistus romanssista?

Lauantai klo 9.38
Maratonia viivästytti se, että piti viedä lapsi aamulla kesäleiribussille. Mutta sen jälkeen sainkin sitten istuskella kaikessa rauhassa kahvilassa aamukahvilla. Kirja etenee vauhdikkaasti - Thóran ja Matthew'n välillä kipinöi niin, että veikkaisin tästä jonkun suhteen syntyvän ennen sivua 300. Murhatutkimukset menevät siinä sivussa omalla painollaan, kirjailija selvästikin keskittyy tässä alkuosassa luomaan jännitettä pääparin välille. Mutta taustalla häämöttää tumma pilvi - mikä mahtaa painaa Thóran teini-ikäistä Gylfi-poikaa?



Klo 15.25
Takapihan aurinkotuolissa vyyhti lähtee sitten purkautumaan. Thóra ja Matthew haastattelevat murhatun saksalaispojan Haraldin - murhatun tavoin noituudesta kiinnostunutta - ystäväpiiriä ja epäiltyjä tulee oitis muutama lisää. Lisäksi he lähtevät tutkimaan Haraldin viimeisiä reittejä, yöpyvät hotellissa ja sivulla 291 Thóra sitten löytää itsensä Matthew'n sängystä. Nyt ei siis tarvitse enää jännittää tuota vaan voi keskittyä arvaamaan kuka mahtoi rituaalimurhata Haraldin? Gylfi soittaa myös äidilleen ja kertoo haluavansa puhua tämän kanssa heti kun äiti tulee takaisin kotiin.

Klo 21.00 Grande finale! Lukemiseen tuli tauko kun innostuin soittamaan pianoa ja nyt pitää kiirehtiä, että ehdin lukea jäljellä olevat 90 sivua. Lukemistani tahdittaa tv:ssä soittavat Berliinin filharmoonikot.

Klo 23.36
Tiukille veti, varsinkin kun mies alkoi katsoa tv:stä Woody Allen -elokuvaa jota piti minunkin sivusilmällä vilkuilla. Murhaaja saatiin kuitenkin lopulta selvitettyä kuin myös Gylfiä painanut ongelma.

Yrsa Sigurdadottirin suomeksikin ilmestynyt "Kolmas merkki" on islantilaiskirjailijan dekkarisarjan avausromaani. Parasta kirjassa oli Thóra ja Islanti, joka tämän kirjan ilmestyessä oli vielä keskellä pankki- ja kiinteistöalan kuumia vuosia. Tässä kävi itse asiassa samoin kuin Leena Lehtolaisen dekkareissa, joissa itse rikokset ovat aika tylsiä mutta kirjoja tulee luettua pelkästään Maria Kallion ja Espoon kuvauksen vuoksi. Thóra on sympaattinen dekkarihahmo ja onkin mielenkiintoista nähdä miten tämä hahmo kehittyy sarjan edetessä!

**

Kiitokset Kirjokansi-blogin Hannalle tämänkertaisen lukumaratonin emännöinnistä!

**
Yrsa Sigurdardottir: Det tredje tecknet
Käännös ruotsiksi: Ylva Hellerud
Damm förlag 2006
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 24. Kirjassa selvitetään rikos

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Muuttoliikkeessä - Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin


Muuttoliikkeessä-lukuhaasteeni etenee ja vuorossa on kirja, jossa kokemuksistaan kertoo Suomeen muuttanut ulkomaalainen. Umayya Abu-Hannan kirja huomioitiin iltapäivälehdissäkin eikä syyttä - tunnen suurta myötähäpeää kun luen kuinka Abu-Hannan tytärtä nimitellään ihonvärinsä vuoksi. Ja ei vain sen yhden, julkisuudessakin huomioidun kerran, vaan säännöllisesti. Ymmärrän Abu-Hannaa, joka lopulta tekee päätöksen muuttaa pois Suomesta.

Lukukokemuksena kirja on hauska ja mielenkiintoinen vaikkakin tosiaan paikoin häpeän puna nousee poskille kun Abu-Hanna paljastaa synkkiä huomioitaan suomalaisuudesta. Teksti on jaettu kolmeen osaan, Abu-Hannan Suomessa viettämien vuosikymmenten mukaan, ja hän tekee todella mielenkiintoisia yhteenvetoja siitä miten Helsinki on muuttunut tänä aikana. Itse elin mukana 90-luvun Helsingissä mutta kuinka erilaiselta kaupunki näyttääkään Abu-Hannan silmin katsottuna!

Ihaillen luen kuinka Abu-Hanna ottaa uuden kotikaupunkinsa haltuunsa - opiskelee, tekee töitä aina kun niitä onnistuu jostain saamaan, opiskelee lisää ja ryhtyy poliitikoksi. Vuosikymmenet "muukalaisia" vierastavassa maassa tekevät kuitenkin kyyniseksi. Abu-Hanna tokaisee ironisesti "puuttuuko sieltä se musta ihminen" kun häntä pyydetään jäseneksi Taiteen keskustoimikuntaan, johon kaivataan "monikulttuurista näkökulmaa".  Toisaalta EU-vaaliehdokkaana Abu-Hanna ei saa käyttää titteliä "monikulttuurisuusasiantuntija", vaalilautakunnan mielestä kyseessä kun on "epäsopiva toimenkuva". Tämä ei ollut ainoa kerta kun kirjaa lukiessani pyörittelin päätäni.

Mutta kirjassa on myös paljon huumoria ja lämpöä ja Abu-Hanna kertoo avoimesti omasta elämästään. Vaikka perhe asuu kaukana niin lähellä ovat ystävät. Ja Euroopassa asuva veli, joka Suomessa käydessään näyttää Abu-Hannalle toisenlaisen Suomen:

Amsterdamissa asuva veljeni tulee käymään Helsingissä. Hän pitää kaupungista, kokee sen rennoksi ja ihmiset puheliaiksi ja ystävällisiksi. Joka kerta kun sovimme treffit ja tapaan veljeni keskustassa, hänen vieressään istuu suomalainen nainen. Suhteellisen ujo ja hyvin kohtelias veljeni istuu penkillä kuin penkillä, ja pian tulee suomalainen nuori nainen, istuu viereen, alkaa jutella ja kysellä kaikkea kaikesta. Tällainen todellisuus on minulle tuntematon.

Teksti on aika pirstaleista ja suomen kielikin välillä omintakeista mikä tosin vain vahvistaa kirjoittajan omaa ääntä ja tuo lukijan lähemmäksi Abu-Hannan persoonaa. Mutta oikolukijalla ja tekstintarkastajalla olisi ollut kyllä töitä tämän tekstin kanssa, kirjassa on nimittäin luvattoman paljon kirjoitusvirheitä. Välillä on vaikea arvata onko kyseessä kirjoittajan oma sana vai pelkästään kustantajan huolimaton työnjälki. Löysin esimerkiksi hauskan sanan "koulutuettu" mutta pitkään sitä tutkittuani totesin sen kuitenkin olevan vain painovirhe. Tai "synninkulttuuri" joka asiayhteydestä päätellen tarkoittanee "synnyinkulttuuria".  Harmillista huolimattomuutta kustantajalta!

**
Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin. Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana
Siltala 2014
Lainattu kirjastosta

Muuttoliikkeessä-lukuhaaste: Maahanmuutto Suomeen
Helmet-lukuhaaste: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Ratika Kapur: The Private Life of Mrs Sharma


Helmet-lukuhaaste on nyt puolessavälissä ja tähän asti kirjojen sijoittelu listalle on sujunut ongelmitta. Olen lukenut kirjoja sen kummemmin suunnittelematta ja katsonut vasta lukemisen jälkeen mihin kohtaan kirja parhaiten sopisi. Mutta jäljellä alkaa olla kohtia, joista jo aavistelen ettei niitä täytetä ilman ennakointia. Ensimmäinen täytettävä olkoon nro 33 eli Intiasta kertova kirja.

Intia on maa, joka on minulle terra incognita kaikilla elämän osa-alueilla, myös kirjallisuudessa. Mieleen tulee ainoastaan Salman Rushdie ja hänetkin kai lasketaan enemmän brittikirjailijaksi? Onneksi kuitenkin kotikunnassani asuu paljon maahanmuuttajia ja se näkyy myös kirjaston tarjonnassa. Kävin viime käynnillä kurkistamassa englanninkielistä hyllyä, jossa silmiin osui tämä värikäs kirja. Ja bingo, tämä olikin oikea helmi!

Kirja kertoo rouva Renuka Sharman "salaisesta elämästä" ja toden totta, ihan julkisesti siitä tuskin kannattaakaan puhua. Mutta onneksi olemme me lukijat, joille rouva Sharma voi huoleti uskoutua. Renuka on 37-vuotias naimisissa oleva yhden lapsen äiti. Mies on töissä Dubaissa, jotta voisi elättää perheensä johon kuuluvat myös miehen vanhemmat. Renuka on osa-aikatyössä lääkärin vastaanottopulaisena mutta päätyö on kuitenkin olla perheenäiti 15-vuotiaalle Bobby-pojalle. Renuka tasapainoilee vanhan ja  modernin Intian murrosvaiheessa - elämä on tiukasti kaavoitettu kotitöiden ja perinteisen naisroolin mukaan mutta, kuten Renuka monta kertaa mainitsee, hän ei ole eilisen teeren tyttöjä vaan on täysin perillä kaikista nykyajan "kotkotuksista".

Työmatkallaan Renuka huomaa eräänä päivänä nuoren miehen, joka usein kulkee metrolla samaan aikaan. Lyhyt kohtaaminen johtaa kahvihetkeen ja pian Renukalla onkin jo täysi suhde meneillään. Tarina saa koomisia piirteitä kun Renuka perustelee itselleen kulloistakin harha-askelta. Kirja olkoonkin varoittavana esimerkkinä siitä millaisille harhapoluille itsepetos voi pahimmillaan johtaa!

But I am not a schoolgirl, and he knows this. I am a wife and a mother of a fifteen-year-old boy. This he does not know, and he does not have to. Who is he to me? He is just some man who I saw on the Metro, and I don't know how but we started talking to each other, and I don't know how but we have become something that is a little bit like friends, and that is all. We go on short outings together. That is all. And he has not even bothered to ask me anything about myself. 

Tarinassa on pikkuhiljaa kehittyvä jännite, joka pitää lukijan otteessaan. Noin puolessa välissä alan pelätä, että tämä ei tule loppumaan hyvin ja totta, kirjan loppu on suorastaan järkyttävä - kaikessa koomisuudessaan...

Tämä kirja oli ensimmäinen kokemukseni siitä kuinka nerokas väline Helmet-haaste onkaan juuri uusien kirjojen löytämiseen. Ja tämän kirjan jälkeen tuntuu, että käyn hakemassa sokkotuntumalla lisää Intiasta kertovaa kirjallisuutta. Oman viehätyksensä lukemiseen toi maailma, joka on itselleni täysin vieras. Mutta onneksi on google! Sen avulla selvisi moni tarinassa esiintyvä vaatekappale ja ruokalaji. Kaukomatkailua parhaimmillaan kotisohvalla maaten!

**
Ratika Kapur: The Private Life of Mrs Sharma
Bloomsbury 2015
Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste: 33. Kirja kertoo Intiasta

tiistai 30. toukokuuta 2017

Pirjo Hassinen: Isänpäivä (2006)


Murhien kuvaaminen, oli näkökulma sitten rikoksia tutkivan poliisin tai tappajan, on parasta mitä on. Mielen huumetta, joka kirjoitusvaiheessa linkoaa tekijänsä voiman sfääreihin. Luoda ensin hahmoja, antaa heille nimi, toimi ja paikka elämässä, ja sitten tarttua johonkuhun heistä ja taittaa risahtaen kahtia. Heittää palaset lukijan eteen, pudistaa kämmenensä puhtaiksi ja ryhtyä sitten kuvaamaan toiseksi houkuttelevinta asiaa tappamisen jälkeen. Surua.

Pirjo Hassisen Isänpäivä taitaa olla juuri niitä teoksia, jotka ovat antaneet Hassiselle maineen sekavasta ja raskassoutuisesta kirjailijasta. Kirjassa on materiaalia vaikka muille jakaa, mikä ei sinänsä ole mitenkään erikoista Hassisen ollessa kyseessä, mutta tällä kertaa loppu jää nitomatta yhteen ja lukija jätetään ihmettelemään palapelin viimeinen osa kädessään. Mutta ennen kuin päästään niin pitkälle, lukija saa nauttia Hassiselle tyypillisestä vahvoja tunteita herättävästä päähenkilöstä.

Päähenkilö Olli Penger on kirjailija, joka on saanut ex-vaimoltaan innoituksen menestyksekkään dekkarihahmon luomiseen. Juhani Tähtö on Pengerin dekkareiden "Yökyttä" - kirjailijan rakas toveri, ehkä peräti alter ego. Muita tärkeitä henkilöhahmoja ovat ex-vaimo Marja, silmälääkäri joka ei aina välttämättä olekaan niin tarkkanäköinen kuin luulisi ja poika Rauli/Raul, joka nuoruuden kapinassaan heittää nimensä viimeisen iin pois ja viimeistään siinä vaiheessa muuttuu isälleen täysin vieraaksi. Tarina kulminoituu kun huumeiden vaikutuksen alaisena oleva Raul surmaa apulaiskaupunginjohtajan. Iltapäivälehdet saavat reposteltavaa kyllikseen: "Yökyttä" Juhani Tähdön isä on myös murhaajan isä.

Tässä vaiheessa kirjan takakannen lupausten mukaisesti pitäisi tapahtua jotain käänteentekevää Olli Pengerin ajatusmaailmassa mutta ikävä kyllä juuri tämä osuus jäi minulle hämärän peittoon. Kirjaa hallitsee varsin ärsyttävä päähenkilö enkä oikein jaksa loppuvaiheissa edes enää innostua tämän "kehityksestä". Halu on vain päästä äkkiä ulos tästä romaanista... Mutta kaikesta synkkyydestä huolimatta luulen, että Hassisella on ollut hauskaa luodessaan tätä mieskirjailijahahmoa. Ehkä tämä on ollut peräti jonkinlainen "terapiakirja" kaupalliseen kustannusmaailmaan kyllästyneelle kirjailijalle?

Kirjan nimi on ironisesti "Isänpäivä" ja kirja käsittelee paljon juuri Pengerin isyyttä ja kykenemättömyyttä olla isä. Vaimo ja tämän suku, "Karlssonit", ovat omineet Raulin itselleen jo heti synnytyslaitokselta lähtien ja isä ei ole osannut ottaa omaa paikkaa lapsen elämässä. Tai onko edes halunnut? Jossain kuitenkin piilee isänvaisto jota hän purkaa luomalla Juhani Tähdölle tyttären. Laura on kai lopulta se lapsi, jonka Penger olisi itselleen toivonut.

Hassinen kuvaa julmalla realismilla (jälleen!) sitä arkea, joka meitä kaikkia ympäröi. Tällä kertaa kuvauksen kohteena on erityisesti kirjailijan arki mutta myös vauvaperheen elämä kuvataan niin, että mennään jo inhorealismin rajamailla. Lisäksi tulevat Olli Pengerin seksielämä, suhde mediaan ("toimittajaneitoset"), suhde kustantajaan eikä mikään niistä ole kaunista luettavaa. Romaanin tähtihetkiä sen sijaan ovat Pengerin kirjoittamat pätkät uudesta Tähtö-dekkarista, joissa Spoon River -hengessä rikoksen uhrit ottavat yhteyttä Juhani Tähtöön. Juju on siinä, että sekä uhrit että Tähtö ovat siinä vaiheessa jo manan majoilla.

En suosittele kirjaa ensimmäiseksi hassiseksi mutta meille, jotka olemme Hassisen tuotantoa jo lukeneet, kirja on ärsytyksestä ihokarvat nostattava nautinto!

**
Pirjo Hassinen: Isänpäivä
Otava 2006
Omasta hyllystä